Talven ihmemaa ja arkiasu viime viikonlopulta

Jotenkin tuntuu hankalalta palata takaisin normaaliin rytmiin niin somessa kuin omassakin elämässä, mutta päivä kerrallaan ja pitää muistaa pitää myös vapaata välillä. Yllättävää kyllä, isän kuoleman jälkeen kuvausinspiraatio on palannut joiltain osin ennalleen, mutta ei tietenkään ihan täysin. Fiilikset vaihtelevat edelleen, mutta pukeutuminen tuo hieman iloa arkeen ja näiden asujen kuvaaminen lähtikin vähän extemporee liikkeelle, kun yksi sisaruksistani oli meillä viikonlopun. Puut olivat niin kauniissa huurteessa, että houkuttelin siskoa kuvaamaan peltoaukealle juuri ja juuri ennen pimeää. Seuraavana päivänä puissa näkyvä huurre olikin jo poissa, joten oli todella hyvä, että kävimme hetken mielijohteesta kuvaamassa! Muutenkin oli hyvä, että siskoni oli meillä viikonlopun, niin sai keskusteltua ja vaihdettua ajatuksia - vertaistuki on tärkeää.



Nahkatakki ja kellohame - Rokita
Paita - Esprit
Kaulakoru - Kalevala Koru
Laukku - DKNY
Kaulahuivi - Gina Tricot
Lapaset - anopin neulomat
Kengät - Andiamo

Kuvat; Tiina





Huomenna itseasiassa lähdemme pikkuveljeni kanssa kaupunkiin musiikin pariin ja kieltämättä tekee ihan hyvää lähteä jonnekin, kun on ollut lähinnä kotona koko viikon ja edellisellä viikolla aika meni pääosin saattohoito-osastolla. Kuvaaminen ja ulkoileminen näissä maisemissa ovat olleetkin henkireikä viime aikoina, erityisesti silloin kun olo ei ole parhaimmillaan. Paljonhan tässä on mielen päällä muistokirjoituksesta hautajaisiin ja siitä lakiasioihin, mutta onneksi meitä lapsia on kuusi ja saadaan jaettua tehtäviä niin, ettei kukaan kuormitu liikaa. Mutta näistä minun ei pitänyt pahemmin puhua täällä, vaan tarkoitus oli jakaa asuinspiraatiota talveen!





Uskaltauduin lähtemään ulos sähkönsinisillä verkkosukkiksilla, sillä lämpötila oli nollan tietämillä, eikä tarvinnut olla kovin pitkiä aikoja ulkona - korkeintaan kauppareissun ajan ja autoillessa paikasta toiseen. Täällä maalla välimatkat ovat pitkiä, joten auto on aika pakollinen juttu, mikäli haluat arjessa jäävän aikaa myös elämiselle paikasta toiseen kulkemisen sijaan. Mutta mikäs siinä näissä maisemissa liikkuessa, huurteiset puut näyttävät niin kauniilta ja mieluummin otan tämän viime vuotta pienemmän lumimäärän, kuin kokonaan lumettoman talven.

Tämä asu on aika tavallinen arkiasu laukkuineen päivineen. Isompana laukkuna käytän taas tätä punaista DKNY:n laukkua, joka on ollut minulla jo vuosikausia - ostin tämän käytettynä samaan aikaan kuin keinonahkaisen Love Moschinon laukun, joka näkyy näissä asukuvissa ja näiden kunnossa on kyllä eroa kuin yöllä ja päivällä... Ehkäpä voisin vähän tarkemmin kirjoittaa tästä jossain välissä, sillä tuon mustan tikkilaukun kunto alkaa harmittaa ja varsinkin sen takia, koska keinonahan rikamien korjaus ja pienten osien vaihto on lähinnä tekohengitystä materiaalin haurauden takia.







Olen jotenkin iloinen, että kuvasimme viikonloppuna kaksi asua, jotka eivät ole täysin mustia! Viimeiset viikot olen pukeutunut pääosin pelkästään mustaan ja tanssitunneillakin päälle on valikoitunut mustat vaatteet, joka poikkeaa normaalista aika paljon. Mieliala vaikuttaa todella paljon valitsemiini vaatteisiin, enemmän kuin olen aiemmin tiedostanut. Musta on toki aina tyylikästä, mutta joskus asuissa on ihan hyvä olla väriä ja leikkisyyttä vaikkapa vaatteen tai asusteen merkeissä.

Tässä asussa sininen on aivan täydellisen sävyinen, pidän siitä miten sininen oikein loistaa lumisissa maisemissa. Nuorempana en voinut sietää sinistä, mutta nykyään tummansininen, royal- sävyinen sininen ja sähkönsininen ovat kauniita ja loppujen lopuksi aika ajattomia värejä. Sininen toimii hyvin myös punaisen ja valkoisen kanssa, pitäisikin joskus yhdistää valkoinen paita ja tämä sininen kellohame johonkin päivän asuun.





Ihanaa torstaita teille - ajastan tässä samalla pari muutakin postausta, joten nähdään pian täällä blogin puolella! Muistakaa pitää toisistanne huolta ja kertoa, että välitätte. ♥︎

Menetin isäni syövälle

Blogi on pysynyt hiljaisena tovin, sillä olen viettänyt ylijäävän aikani saattohoito- osastolla isäni kanssa. Eilen oli viimeinen päivä osastolla ja yöllä sainkin puhelun, että hän on nukkunut pois vain pari tuntia siitä, kun lähdimme osastolta isoveljeni kanssa. Tavallaan olen hyvilläni siitä, että syöpä vei isäni noin nopeasti ja kivuttomasti loppuvaiheessa, kun syöpä valtasi kehon. Toisaalta olen rikki, äärimmäisen väsynyt, ikävissäni ja harmissani siitä, että emme ehtineet viettää enempää aikaa ja hän lähti niin nuorena, ennen eläke-ikää ja vasta 59 vuotta täyttäneenä.





Ehdin onneksi olla osastolla yötä isän kanssa ja olin hänen seuranaan osastolla joka päivä yhtä päivää lukuunottamatta, vaikka oli raskasta ja itkin lähes jokaisen automatkan edestakaisin. Hän ehti olla saattohoidossa vain viikon, kun aika oli täynnä. Kaikki tapahtui hurjan nopeasti ottaen huomioon, että juuri ennen joulua hoidot näyttivät tepsineen ja hän sanoikin lähtevänsä pian kotiin ollessaan saattohoitoa edeltävällä osastolla.

Isän kuolema jättää suuren aukon kuuden lapsensa elämään, muista läheisistä puhumattakaan. Isä auttoi aina, mutta opetti ja kannusti myös pärjäämään itsenäisesti erilaisissa tilanteissa. Älykkyys oli ehdottomasti isän parhaimpia piirteitä. Isä auttoi meitä sädehoidoista huolimatta keittiön remontin kanssa, vaikka itse hoidot olivat raskaita. Hänen tiedonjanonsa oli ihailtava - ei ollut asiaa, josta isä ei olisi tiennyt mitään ja tarvittaessa hän haali lisää tietoa, jos sitä tarvitsi. Näin sen tulisi mennäkin - jos en tiedä, niin selvitän ja opettelen.





Miksi auringonnousukuvia? Siksi, että tämä oli äärettömän kaunis auringonnousu täällä Polvijärvellä ja siksi, että näytin isälle näitä kuvia samana päivänä, kun hän siirtyi saattohoitoon. Hän piti kuvista, erityisesti niiden väreistä ja kyseli, että mistä kohti nämä ovat ja miltä päivältä. Joka päivä kerroin, mikä päivä ja kuukausi nyt on menossa. Syy tämän postauksen kirjoittamiseen löytyy siitä, että pääsen käsittelemään asiaa, mutta myös palaamaan näihin muistoihin ja mietteisiin, kun ne haalistuvat mielessä vuosien mittaan. Se onkin yksi parhaimmista asioista bloggaamisessa, kun pääset palaamaan elämääsi jälkikäteen ja muistelemaan asiaa tarkemmin, jos yksityiskohdat ovat jo kadonneet mielestä. Vertaistuki on myös yksi suuri syy, miksi joskus bloggaaminen vaikeista aiheista kannattaa.



Vaikka epäröin yöksi jäämistä hiljaiselle osastolle, niin olen onnellinen siitä, että jäin. Vielä iloisempi olen siitä, että isä pääsi omaan huoneeseen osastolle, joka oli kotoisa ja lämmin henkinen edeltävään verrattuna. Yöpymistä seuraavana aamuna myös yksi siskoistani saapui paikalle ja jäi mieleen, kun sairaanhoitaja hämmentyi huoneeseen tullessaan ja totesi, että "Ai, teitä onkin kaksi! Hyvä tietää, näytätte ihan samalta." Vähän ilon pilkahduksiakin osaston arkeen, kun pukeutumistyylimme ovat niiiin erilaiset kuin olla ja voi.





Osaston henkilökunnasta jäi todella hyvä fiilis, meistä huolehdittiin koko ajan ja olo oli aina tervetullut, vaikka olisit vasta yhdeksältä illalta päässyt käymään. Viimeisenä päivänä pidin isää kädestä kiinni, välitin sisarusteni sanoja isälle ja olin vieressä seitsemän tuntia, vaikka en ollut varma tiedostiko hän paikallaoloani ainakaan loppuillasta. Kerroin hassuja ja hyviä muistoja vuosien varrelta mökkikesistä, remonteista, viljojen puimisesta, moottoripyöräilystä, lapsen touhuista ja muista mitä mieleen tulikaan. Soitin vanhempaa rockia ja muutamia kappaleita, jotka ovat jääneet lapsuudesta mieleen isän kuuntelemasta musiikista.

Tämän viimeisen päivän tulen muistamaan aina monien muistojen lisäksi. Onneksi skippasin harrastukset viimeiseltä yhteiseltä päivältämme, muuten en olisi ehtinyt nähdä isää enää - ehdin kyllä koko kevään harrastaa niin paljon kuin jaksan.





Lepää rauhassa isä - olet rakas ja hieno esikuva kenelle tahansa, mutta erityisesti meille. Kiitos näistä 29- vuodesta mitkä olimme yhdessä ja erityisesti viimeisimmistä vuosista. Siilaisen palliatiiviselle osastolle, hoitajille ja lääkäreille erityisesti suuri kiitos, kun helpotitte isän viimeisiä hetkiä ja huolehditte meistä muistakin! Tällä hetkellä tuntuu, että takki on tyhjä ja olo on aika sekava, mutta kuten ystäväni sanoi, niin isän elämä jatkuu meissä lapsissa ja lapsenlapsissa muistojen lisäksi.