Korkean paikan kammo ja itsensä ylittäminen - Kolin ja Juuan seikkailut

Olen tällä hetkellä kuumeessa olevan lapsen kanssa kotona, joten palataan hetkeksi vielä loman tunnelmiin. Ensimmäinen lomapätkä tuli päätökseensä, mutta olen vielä syyskuussa kaksi viikkoa lomalla. Täältä voit käydä lukemassa suunnitelmiani lomalle. Ensimmäinen viikko meni huomattavasti rennommin kuin seuraava, sillä kaikki reissut ja ystävien tapaamiset sain sovittua juuri toiselle lomaviikolle. Tuntuuko sinusta ikinä, että aikuisten kesken aikataulujen sovittaminen on hankalampaa kuin nuorempana? Minusta ainakin tuntuu. Sumplimme, että aikataulut sopivat kaikkien kanssa yhteen ja sillä mennään, vaikka kotona en ole ehtinyt paljoa olla tällä jälkimmäisellä viikolla. 

Toisella lomaviikolla lähdin ystävieni Vikin ja Mervin luokse yökylään. Meillä oli ajatuksena, että ehdimme nähdä kauemmin kun viime kerralla, sillä näimme kesäkuussa aivan liian pikaisesti! Näemme usein isommalla porukalla ja lasten kanssa, mutta tällä kertaa lähdin reissuun yksin ja kummipoikakin oli äidillään. 

Pääsin vähän myöhemmin lähtemään kuin ajattelin, koska univaje on ollut melkoinen ja se alkaa jo vähän näkyä. Pääasia, että pääsin turvallisesti perille ja ei ollut kiire minnekään! Kuulumisten vaihtamisen ja kahvinkeiton jälkeen lähdimme seikkailemaan Räsävaaran näköalatornille, jossa en ollut vielä koskaan käynyt! Mikä loistava idea, jos pelkäät korkeita paikkoja edes vähän. 

Pakko on sanoa, että en ilahtunut Vikin ideasta lähteä näköalatorniin, sillä korkeat paikat ovat ahdistavia. Ehkä (eli todennäköisesti) minulla on jonkin sortin korkean paikan kammo, vaikka olen esimerkiksi hypännyt benjihypyn tandemina. Benjihyppy on siitä helpompi, että sinut nostetaan korilla ylös ja tarvittaessa tyrkätään alas, jos et itse uskalla kaatua korista benjiköyden varaan. Näköalatorniin pitäisi kuitenkin ihan itse omin jaloin kiivetä. Edellinen kokemus on todella huterasta näköalatornista, jossa oli pakko kääntyä takaisin ensimmäisten rappusten jälkeen. 

Räsävaaran näköalatorni on 18 metriä korkea, tosin näin korkean paikan kammoisena se tuntui kymmenen kertaa korkeammalta. Räsävaara taas on 300 metriä merenpinnan yläpuolella eli tornista näkee todella kauas. 

Olemme Vikin kanssa tutustuneet jo 13-vuotiaina, joten hän kyllä tiesi, että rohkaisemalla, patistamalla ja kannustamalla todennäköisesti lähden kokeilemaan. Ehkä jopa ylös asti, vaikka ensimmäinen tasokin olisi itsensä ylittämistä. Todella harvan ihmisen kanssa olisin lähtenyt edes kokeilemaan tätä ja tässä vaiheessa on pakko sanoa, että älä käsitä tätä väärin. Viki on to-del-la rauhallinen ja hänen olemuksensa on rauhoittava, kun hänen kanssaan viettää aikaa. Suoraan sanottuna hän omaa lehmän hermot, sillä olin kauhea kitisijä ja valittaja osan matkasta tuonne huipulle. Saati sitten kun ahdistus ja pelko alkoi ottaa valtaa - hahah, kiitos ja anteeksi! 

Itse ajatus näköalatornin huipulle kiipeämisestä oli ahdistava. Eikä asiaa auta se, että minulla on kieltämättä taipumusta katastrofi- tyyppiseen ajatteluun pelkojen kanssa. Pelko ja järki ei aina kulje käsi kädessä, mutta pelko ja ahdistus antaa pelolle huomattavasti suuremmat mittasuhteet kuin mikä se todellisuus on. Jos tunnistat itsessäsi tämän katastrofiajattelun, niin tiedät 100% varmasti mistä puhun. Mieleen tuli niin epätodennäköisiä skenaarioita mitä torniin kiipeämisen aikana tai huipulla voisi tapahtua, että varmasti naurattaisi muitakin kuin meitä. 

Yllä olevalle kivelle arvelin jäädä istuskelemaan ja odottamaan, että Viki käy itsekseen tornissa, mutta rohkaisusta päätin lähteä kokeilemaan epäilevin mielin. Kuten näistä puhelimella otetuista kuvista näkyy, niin pääsimme loppujen lopuksi huipulle asti. Oli pakko hengähtää ja hieman koota itseään jokaisella tasanteella, ettei ahdistus tai pelko ottaisi valtaa. Varsinkaan, kun tasanteiden välistä näkyi läpi ja niiden raoista näki suoraan alas. 

Mitä ylemmäs pääsimme, sitä tiukemmat ja kapeammat portaat olivat. Sitä enemmän myös jalat tutisivat portaita kiivetessä ja viimeiset kerrokset sai pakottaa itsensä nousemaan portaat ylös käsillä avustaen. Tuntui, etteivät jalat enää tottele ja pakko yrittää päästä ylös asti, kun on jo melkein huipulla. Toisiksi ylimmällä tasanteella toivoa herätti se, että Kolilla sijaitseva Räsävaaran näköalatorni on virallisesti tarkastettu turvalliseksi eli ei ole samaa mallia kuin Juuassa sijaitseva Paalasmaan "omalla vastuulla"- näköalatorni. 

Aikaa meillä meni, mutta pääsimme ylös asti! Varasimme kylmät oluet mukaan korkattaviksi, mikäli pääsemme huipulle asti. Se oli kieltämättä hyvä idea, sillä saimme hieman "juhlan tuntua" näköalatornin valloittamiseen ja toisaalta meillä meni aikaa ylimmällä tasolla niin kauan, että uskalsin mennä kaiteen viereen. Se ei ollut niin itsestään selvää, mutta katsokaapa näitä maisemia Kolille, Juukaan ja muualle! 

Valitettavasti järjestelmäkamera ei ollut mukana, mutta jospa näistä kuvista saa osviittaa millaiset maisemat tornista oli. Alla olevan kuvan punainen rakennus on Kolin uusi hotelli ja sen takana Kolin korkeimmat paikat. Räsävaaran näköalatorni on aika lähellä Kolia, joten turisteja täällä näkee aika paljon paikallisten lisäksi. En ehkä ole oikea henkilö arvioimaan, kannattaako täällä käydä, mutta erään turistin sanoin torni on "definitely worth it!". 

Pääsin ihan ylös asti ja ylitin itseni! Räsävaaran torniin kiipeäminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin benjihypyn hyppääminen. Aikaa meni ja itsensä sai kerätä monta kertaa matkan varrella, mutta onnistumisesta huolimatta en lähde vähään aikaan yhteenkään näköalatorniin tai korkeaan paikkaan. Tämä riittää toviksi, sillä keholle tämä on aika raskas kokemus korkean paikan kammon takia. Jalat menevät ihan makaroniksi pelkästä ajatuksesta ja vatsa kääntyy nurin. Julkaisin reissusta Instagramiin videoita ja pakko sanoa, että toiseksi ylimmällä tasanteella otetulla videolla olen ihan valkoinen kaiteista puristaessani. 

Räsävaarassa käyminen oli siinä mielessä kiva juttu, että minusta on viime vuosina alkanut tuntua, että Koli on jo niin nähty. Räsävaarassa en ollut koskaan aiemmin käynyt, joten jotain uutta sieltä vielä löytyi. Voi olla, että tämä on vaan näin Pohjois- Karjalassa asuvan silmin, sillä Kolin seudulla on seikkaillut lapsesta asti ja edelleen aikuisena tulee käytyä silloin tällöin. 

Tultuamme alas tornista olo alkoi pikkuhiljaa helpottaa, mutta väsymys tuli perässä. Meillä oli onneksi termarikahvien lisäksi eväät mukana, joten jäimme vielä huokaisemaan nuotiopaikalle. Nuotiopaikka ja kota ovat ihan parkkipaikan vieressä. Sytytysvälineet kannattaa muistaa ottaa mukaan, mutta puut nuotiopaikalla on jo valmiina. Kota on suojaisassa kohdassa puiden alla. Oli ihanaa päästä varjoon istumaan hetkeksi. 

Vasta tässä vaiheessa tämä alkoi tuntua käymisen arvoiselta reissulta, sillä menin niin pitkälle epämukavuusalueellani. Ystävä muistutti useamman kerran, että joskus kehitys tapahtuu juuri siellä epämukavuusalueella ja niinhän se taitaa olla. Joskus on hyvä poiketa omista normeistaan ja omista rutiineistaan oivaltaakseen tai oppiakseen jotain uutta. Siitä huolimatta taidan pysyä jalat maankamaralla tovin. Seuraavalla kerralla tehdään kyllä jotain rennompaa ja hauskempaa yhdessä. 

Juuan reissun loppupuoli meni huomattavasti rennommissa ja mukavammissa merkeissä. Lähdimme Räsävaaran tornilta vielä Kolin uudelle hotellille kahville ja viinille, sillä kumpikaan meistä ei ollut vielä käynyt tsekkaamassa uutta hotellia. Nytkin piipahdus oli melko pikainen, mutta jäi ihan hyvä fiilis - baarin puolelta sai erinomaista viiniä ja kahvilassa oli tarjolla makeita, sekä suolaisia herkkuja. 

Kävimme vielä Juukaan mennessämme kaupassa matkan varrella ja iltaa vietimme ystävien terassilla puolille öin asti. Oli ihan huippua nähdä ajan kanssa ja viettää aikaa ilman keskeytyksiä. Minusta oli ihanaa vain jutella, katsella tähtiä ja olla vaan. Teki todella hyvää! 

Seuraavana päivänä nukuin piiiiitkään ja kävimme aamukahvien jälkeen kuvaamassa meidän matalat autot, kun minäkin olin tällä kertaa Camarolla liikkeellä sähköauton sijaan. Kylläpä kirpaisi käydä tankkaamassa pitkästä aikaa, kun sähköauton saat ladattua täyteen parilla eurolla. Tähän mennessä kallein hinta sähköauton täyteen lataamisesta on ollut hieman alle neljä euroa. Camaroon laitoin kuudellakympillä polttoainetta, enkä saanut edes tankkia täyteen. 

Mutta se siitä hinnoista pöyristymisestä - tässä vaiheessa lähdimme molemmat omille menoillemme. Lähdin siskoni kanssa Hedwigiin kahville ja sen jälkeen hakemaan vaahterantaimia hänen luotaan. Hedwigissä on pakko käydä kahvilla ja ostoksilla aina, kun Juuassa sattuu käymään ja tästä kahvilasta onkin tullut kokoontumispaikka meille. Aivan ihana ja tyylikäs paikka! 

Hedwig on hieman pariisilaishenkinen kahvila, jossa myydään kahvien ja herkkujen lisäksi myös sisustustarvikkeita, kauniita esineitä ja kosmetiikkaa. Jos käyt Juuassa tai Kolilla, niin käy myös Hedwigissä kahvilla tai tuliaisia hakemassa! 

Milloin sinä olet viimeksi mennyt epämukavuusalueellesi? Poikiko se jotain uutta ja saitko onnistumisen kokemuksia?